Keksijöitä haastattelussa
Kai Simons
– solukalvotutkimuksen edelläkävijä
Professori Kai Simons kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpiin suomalaisiin lääketieteen perustutkijoihin. Hän on työskennellyt vuodesta 1979 lähtien Saksassa, jossa on jatkanut 1960-luvulla Helsingin yliopistossa aloittamiaan solukalvotutkimuksia. Sittemmin Simons keskittyi erityisesti solukalvon lipideihin. Viime vuosina hän on soveltanut osaamistaan muun muassa Alzheimerin taudin molekyylitason mekanismien selvittämiseen.
Vuonna 1967 Kai Simons käynnisti Helsingin yliopistossa yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa kokonaan uuden tutkimussuuntauksen, solukalvotutkimuksen. Suuntaus sai suurta huomiota, ja sitä pidettiin Suomen oloissa poikkeuksellisen menestyneenä. Nämä varhaisimmat, Semliki Forest
-virusta ja sen kalvoa koskeneet työt loivatkin pohjan Simonsin koko myöhemmälle uralle.
Suomesta tutkija siirtyi Heidelbergiin Euroopan molekyylibiologian laboratorioon (EMBL) vuonna 1979, heti laitoksen perustamisen jälkeen – toimittuaan sitä ennen kolme vuotta biokemian professorina Helsingin yliopistossa.
EMBL:ssä Simons sai pian johdettavakseen tärkeän solubiologiaohjelman, jonka puitteissa hän jatkoi solukalvotutkimuksiaan. Tutkimukset liittyivät muun muassa solukalvojen proteiinien kuljetukseen polarisoituneissa soluissa, kuten epiteelisoluissa ja neuroneissa. Hän kehitti myös kätevän menetelmän, jolla voidaan tehdä soluihin reikiä ja tutkia niiden kautta solunsisäisiä kuljetustapahtumia.
Kiinnostavat lipidit
1980-luvulla Simons huomasi yhdessä hollantilaisen Gerrit van Meerin kanssa, että viruskalvojen lipidikoostus vaihtelee sen mukaan, mistä kalvon osasta on kyse. Tämä havainto innosti tutkijaa perehtymään syvällisemmin lipidien merkitykseen proteiinien kuljetuksessa.
”Eräät lipidit, kuten sfingomyeliini, kolesteroli ja glykolipidit, yhtyvät ja muodostavat niin sanottuja lipidilauttoja solukalvoissa. Lipidilautat proteineen toimivat toimintakeskuksina signaalivälityksessä ja huolehtivat sen lisäksi monen proteiinin ja lipidin solunsisäisestä kuljetuksesta”, Simons kertoo.
Ilmeni, että lipidilautoilla on tärkeä rooli muun muassa Alzheimerin taudissa. Sen mekanismien selvittämiseen tutkija ryhmineen onkin viime vuosina soveltanut osaamistaan.
”Yritän päästä lauttatutkimuksissani niin pitkälle, että enemmistö tiedeyhteisöstä hyväksyy tämän solukalvojen organisaatioperiaatteen. Hienoa olisi jos pystyisimme kehittämään Alzheimer-lääkkeen”, sanoo vuodesta 2001 Max Planck
-instituutissa johtajana toiminut Simons.
Ideoita tulee luetun perusteella
Jotta ideoita kumpuaisi, ongelmat on pelkistettävä minimiin eli on erotettava todella tärkeä vähemmän tärkeästä. Siinä tarvitaan paljon tietoa laajalta alueelta, Simons sanoo ja kertookin lukevansa jatkuvasti. ”Aikaisemmin luin kesäloman aikana kaikki kertyneet eripainokset, ja niitä oli joskus iso matkalaukullinen. Koko loma meni siihen ja perhe tietysti kapinoi.”
Lukemastaan hän keskustelee sekä ryhmänsä tutkijoiden kanssa että maailmalla. ”Tällä tavalla karsin huonot ideat ja keskityn niihin, joista saan positiivista palautetta. Oivalluksia tulee usein keskustelun aikana – yhtäkkiä. Keskustelukumppanien täytyy tosin olla samalla aallonpituudella ja melko samalla osaamisen tasolla, jotta kipinöitä syntyisi.”
Keksinnöt eivät synny tyhjiössä
Professori Simonsia kuvataan yhteistyön rakentajaksi ja hengen luojaksi. ”Hän on harvinaisen innostava henkilö, joka pystyy luomaan erinomaisen tutkimusilmapiirin. Hänen vahvimpia puoliaan on aina ollut menestyksellisten tutkimusyksiköiden luominen”, kirjoitti professori Carl G. Gahmberg Duodecim-lehdessä vuonna 2003, jolloin Simons sai Matti Äyräpään palkinnon.
”Kokeellisessa biologiassa yhteistyö on välttämätöntä, koska asiat ovat hyvin monimutkaisia ja vaativat siksi monenlaista osaamista. Kukaan ei voi hallita kaikkea, mutta paradoksaalista kyllä, tutkijoilla on usein tarve loistaa yksilöinä”, Simons sanoo.
”Toiset tutkijat ovat totta kai luovempia kuin toiset, mutta jos yksilöllisyyttä korostetaan liiaksi, joukkoon saattaa valikoitua persoonia, jotka eivät ehkä ole tieteenteon kannalta parhaita mahdollisia.”
Hän myöntää, että yhdessä työskenteleminen on vaativaa ja täynnä mahdollisia ristiriitojen aiheita. Nuoria tutkijoita tulisikin valmentaa yhteistyöhön nykyistä paremmin. Tarvitaan harjoitusta siinä, kuinka kohdata ja käsitellä arkisessa työssä väistämättä vastaan tulevia konfliktitilanteita.
”Tutkimuslaitoksen ’intellectual atmosphere’ on keskeinen asia. Todelliset keksinnöt eivät synny tyhjiössä.”
Vuonna 2010 Kai Simons vihittiin Itä-Suomen yliopistossa lääketieteen kunniatohtoriksi. Hänen promootioluentonsa - Moderni biotiede ihmisen palveluksessa - voit kuunnella seuraavasta linkistä >>>