Bioteknologia.info

 (Bioteknologia Info -lehti 4/2005)

Bioteknologia on poikkeuksellisen kansainvälinen ala. Tutkijat tekevät maan rajat ylittävää yhteistyötä, ja alan yritysten päämarkkinat ovat usein oman maan ulkopuolella.

Moni sovellus liittyy myös läheisesti kansainvälisiin haasteisiin kuten tuhoavien tartuntatautien estämiseen, maailmanlaajuiseen ruuantuotantoon sekä ympäristöongelmiin.

Ei siis ihme, että kansainvälinen yhteisö on aktiivisesti seurannut alan kehitystä ja alan pelisääntöjä on pyritty luomaan globaaleilla sopimuksilla. Kansainvälisesti keskustellaan muun muassa geeniteknologian turvallisesta käytöstä, hyötyjen tasa-arvoisesta jakautumisesta, oikeudesta geenivaroihin sekä kehitysmaiden asemasta.

Globaalisti levinnyt ala

Bioteknologian suurimmat saavutukset maailmanlaajuisesti löytyvät terveydenhoitoon liittyvistä sovelluksista. Uudet menetelmät ovat tuoneet monia uusia täsmähoitoja sekä tarkempia diagnosointitestejä. Geenitietous on mullistanut myös esimerkiksi lääkekehityksen, ja suurin osa uusista lääkkeistä on tänä päivänä bioteknisesti tuotettuja. Biomateriaalit ovat tulleet kirurgian apuvälineiksi ja geenihoidolta puolestaan odotetaan tulevaisuudessa ratkaisua monien vaikeiden sairauksien hoitoon.

Uudet hoidot tavoittavat vielä parhaiten teollistuneet maat, joissa riittää ostovoimaa uusille tuotteille sekä rahaa kehitystyöhön. Sen sijaan kehitysmaille kriittisimpien tartuntatautien tutkimukseen ei ole löytynyt riittävää rahoitusta. Suurin osa biolääkkeistä kehitetään pienissä yrityksissä, jotka saavat rahoituksensa pääomamarkkinoilta. Moni länsimaa on kuitenkin jo sitoutunut julkisilla varoillaan esimerkiksi malariarokotteen kehitystyöhön.

Ala on levinnyt maailmanlaajuiseksi myös maatalouden ja teollisuuden sovelluksissa. Nämä ovat kuitenkin vielä suhteellisen uusia aluevaltauksia. Ensimmäinen bioteknisesti tuotettu viljelykasvilajike kaupallistettiin vasta kymmenen vuotta sitten.

Geenitekniikalla jalostetut viljelykasvit ovat lisääntyneet nopeasti, pelkästään vuoden 2004 aikana niiden viljelypinta-ala kasvoi 20 prosenttia. Tällä hetkellä lajikkeita viljellään 18 maassa, ja viime vuosina erityisesti kehitysmaat ovat omaksuneet maatalouden sovelluksia muita nopeammin. Euroopassa sovellusten käyttö on jäänyt vielä vähäiseksi kuluttajien asenteiden takia.

Avoimia kysymyksiä

Bio- ja geenitekniikkaan liittyviä kysymyksiä käsitellään useissa kansainvälisissä järjestöissä, joissa pyritään luomaan ohjenuoria ja tavoitteita alan kehittymiselle. Viimekädessä alan kehittymistä ja valvontaa ohjaa kuitenkin kunkin maan oma kansallinen lainsäädäntö, johon Euroopassa vaikuttavat myös EU-direktiivit. Eurooppalainen lainsäädäntö on varsin tiukkaa ja sitä on myös muokattu alan kehityksen myötä.

Useilla kehitysmailla ei sen sijaan ole vielä omia bioturvallisuuslakeja ja -säädöksiä, eikä myöskään teknologisia ja taloudellisia voimavaroja säännellä geenitekniikkaa. Tästä on huolestunut mm. YK:n kehitysjärjestö UNDP, joka näkee juuri puuttuvan lainsäädännön bioteknologian etenemisen esteeksi kehitysmaissa. Ilman omia lakeja kehitysmaat voivat myös joutua toimimaan liikaa länsimaiden ehdoilla, joka tuo mukanaan monia avoimia kysymyksiä. Näihin uhkiin on pyritty puuttumaan kansainvälisillä sopimuksilla.

Kuka omistaa luonnon?

Biodiversiteetti ja sitä koskevat oikeudet ovat erityisen tärkeitä kolmannelle maailmalle, koska suurin osa maailman biologisesta ”materiaalista” sijaitsee niiden alueella. Luonnon biologista monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa pyritään turvaamaan valtioiden oikeus geenivaroihinsa ja helpottamaan perintöainekseen ja sen hyväksikäyttöön liittyvän tiedon ja tekniikan saatavuutta. Sopimuksen tavoite on, että maat, joista geeniaines on peräisin saisivat korvauksen geenivarojensa kaupallisen käytön tuottamasta hyödystä.

Biopiratismista puhutaan kun jonkin luonnontuotteen, menetelmän tai jalosteen teollis- ja tekijänoikeudet siirretään pääosin läntisten suuryritysten omistukseen, vaikka ne olisivat olleet jo kauan paikallisten yhteisöjen vapaassa käytössä.  Kun aiemmin länsimaissa tuntematon luonnontuote on laboratorioissa testattu ja patentoitu, voi biopiratismia harrastava suuryritys periaatteessa vaatia korvausta tuotteidensa käytöstä.

YK:n yleiskokous on julistanut toukokuun 22. päivän kansainväliseksi luonnon monimuotoisuuden päiväksi lisätäkseen yleistä tietoutta biodiversiteettikysymyksistä.

Voiko geenit patentoida?

Patentointi herättää keskustelua erityisesti silloin, kun ollaan suojaamassa elävää materiaalia, esimerkiksi geenitietoa. Patenttilaki kieltää esimerkiksi kasvilajikkeiden ja eläinrotujen patentoinnin. Myöskään geeni ei ole ihmisen keksimä, eikä sitä periaatteessa voi omistaa. Geenin eli DNA-jakson voi kuitenkin patentoida tuotantoprosessin tai teknisen menetelmän osana, ja geenitekniikalla muokatun eliön voi patentoida sekä tuotantoprosessin osana että tuotteena. USA:ssa geenipatentti voi kattaa eristetyn ja puhdistetun geenin, mutta ei sen luonnossa esiintyvää muotoa.

Yleisesti nähdään, että perimän sisältämä informaatio on tärkeää perustietoa, joka tulisi olla kaikkien hyödynnettävissä.  Patentointi ei saisi liikaa rajoittaa tiedon saatavuutta, joka taas osaltaan nostaisi myös lopputuotteiden hintaa.  Geenitiedon hyödyntäminen ei saa myöskään olla sellaista luksusta, johon kehitysmailla ei olisi varaa. Valtaosa kaikista alan patenteista on teollistuneilla mailla.

Uusien keksintöjen immateriaalioikeudellinen suojaaminen on samaan aikaan hyvin tärkeää, jotta alan pitkäkestoinen tuotekehitys saataisiin ylipäätään kannattamaan.  Ilman patentin antamaa suojaa moni tärkeä keksintö jäisi kokonaan tekemättä. Keksintöjen suojaaminen kannustaa myös uusien innovaatioiden kehittämiseen.

Patenttijärjestelmä takaa myös keksintöjen julkistamisen ja tietojen yleisen saatavuuden, mikä on myös eettisesti tärkeää. Patenttiviranomaisilla on velvollisuus päättää, millainen keksintö on eettisesti hyväksyttävä, sillä patentti voidaan myöntää vain hyvän tavan ja yleisen järjestyksen mukaiselle keksinnölle.

Turvallisuutta geeniteknologiasta?

Geeniteknologian tuomat hyödyt ja haitat - erityisesti turvallisuus - ovat myös usein kansainvälisen keskustelun aiheena. Geeniteknologia perustuu tarkkaan tietoon geeneistä ja siksi myös sen menetelmät ovat aiempia tarkempia. Tämä lisää myös turvallisuutta. Esimerkiksi geeniteknologian avulla valmistetut täsmärokotteet ovat aiempia turvallisempia, sillä niihin voidaan eristää puhtaana pelkästään se mikrobin osa, joka aikaansaa tarvittavan vasta-ainereaktion.

Tämän lisäksi kuitenkin myös itse sovellusten käyttöön liittyy turvallisuusnäkökulmia. Uudella tavalla valmistettujen lääkkeiden tai jalostettujen kasvilajikkeiden turvallisuudesta ihmiselle ja luonnolle täytyy huolehtia jo tuotekehitysvaiheessa. Geenilääkkeet läpikäyvät uusien lääkkeiden tapaan monien vuosien perusteelliset testaukset. Geenimuunnellut kasvit puolestaan lukeutuvat käytetyn uuden jalostusteknologian johdosta uuselintarvikkeisiin ja ovat länsimaissa tarkimmin säädeltyjä, mitattuja ja valvottuja elintarvikkeita.

Julkisessa keskustelussa turvallisuudesta on kannettu huolta ennen kaikkea ruuantuotantoon liittyen. Monia huolettaa myös kehitysmaiden asema ”passiivisena” sovellusten vastaanottajana.

Sovelluksia kehitetään pääosin teollistuneissa maissa ja niissä jokaiselle tuotteelle tehdään tarkat turvallisuusarviot. Arviossa kiinnitetään huomiota mm. ennakoimattomiin aineenvaihduntamuutoksiin, ympäristövaikutuksiin, allergiaominaisuuksien syntymiseen tai geenien mahdollisuuksiin siirtyä toisiin organismeihin. Kaikki EU:ssa hyväksytyt geeniteknologialla jalostetut kasvituotteet on havaittu turvallisiksi monivaiheisessa hyväksymisprosessissa. Kuluttajien valinnanvapauden turvaamiseksi kaikissa lopputuotteissa on myös merkintäpakko.

Kehitysmailta lainsäädäntö vielä pitkälti puuttuu ja siksi erityisesti niille on tärkeä vuonna 2000 laadittu Cartagenan kansainvälinen sopimus, ns. bioturvallisuuspöytäkirja. Sopimuksessa määritellään menettelytapoja geenimuunneltujen organismien (GMO) turvalliseen käyttöön ja luodaan puitteet organismeilla käytävälle kansainväliselle kaupalle. Myös Suomi on allekirjoittanut sopimuksen. Bioturvallisuudella terminä tarkoitetaan kaikkia niitä menetelmiä, joiden tarkoituksena on taata geeniteknologian turvallinen käyttö – ihmisen ja ympäristön kannalta.

Globaalia tasa-arvoa?

Globaali ala edistää globalisaatiota – hyvässä ja pahassa. Geenimuokattuja kasveja kauppaavat kehitysmaihin suuryritykset, jotka saattavat asettaa maanviljelijöille tiukkoja ehtoja siementen käytölle.  Kehitysmaiden oman ohjaavan lainsäädännön puute vaikeuttaa osaltaan tilannetta.  Kyseinen uhkakuva huolettaa sekä alan sisäisesti että globalisaation kritisoijia. Yhdistävänä on näkemys, että kehitysmaiden tulee saada itse päättää, miten se hyödyntää uutta teknologiaa.

Euroopan yhteisöjen komission Biotieteet ja biotekniikka –strategiassa todetaan, että biotieteitä ja biotekniikkaa ei voida pitää ihmelääkkeenä kolmannen maailman ongelmiin vaan hyvänä työkaluna joidenkin kysymysten ratkaisuun. Näitä ovat maatalouden puolella esimerkiksi satomäärien kasvattaminen, luonnonvarojen ympäristöystävällinen käyttö ja taloudellinen tehokkuus. Toivottavaa on myös, että uudet hoidot ja rokotteet auttavat yhä selkeämmin myös kehitysmaita, vaikka niillä itsellään ei olisikaan varaa maksaa kallista tuotekehitystyötä.

Hyötyjen tasa-arvoisessa jakautumisessa olennaisessa roolissa ovat YK:n mukaan myös kehitysmaat itse. Esimerkiksi Kuuba on aktivoitunut itse alan tutkimuksessa ja omistaa jo useita satoja alan patentteja, mukaan lukien maailman ainoan rokotteen erään tietyn bakteerin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen. Myös kehittyvät maat kuten Intia, Kiina ja Brasilia ovat nousseet itse merkittäviksi alan kehittäjiksi. Köyhimmillä kehitysmailla oma tutkimustyö on kuitenkin mahdollista vain yhteistyön kautta.