Katsaus bioetiikan tutkimukseen
Turun yliopiston tutkija, VTT Helena Siipi
(päivitetty 1.2007)
Bioetiikka – kuten muutkin soveltavan etiikan osa-alueet – on poikkeuksellinen tieteenala. Sen sijaan, että tutkittaisiin, miten asiat ovat, tutkitaan, miten niiden pitäisi olla. Törmäämme bioeettisiin kannanottoihin tieteellisten tutkimusten arvioinneissa, mediassa ja arkikeskusteluissa. Meille esitetään, että ”muuntogeenisten eliöiden tuottaminen on Jumalan töihin puuttumista”, ”ihmisalkioiden kantasolututkimus ei loukkaa ihmisarvoa” ja ”vain erityismerkityt geenimuunnellut elintarvikkeet pitäisi sallia”. Bioetiikan tutkija on kiinnostunut tällaisista väitteistä. Hänen tutkimuskohteenaan ovat moraaliarvostelmat sekä niille annetut perustelut. Erityisesti tutkijaa kiinnostaa se, millaiset perustelut ovat hyviä ja mitkä taas pitäisi hylätä.
"Tunteetkaan – edes syvä inho tai ihastus – eivät riitä eettisten näkemysten yksinomaisiksi perusteiksi. Bioetiikan tutkijan työväline on kriittinen ajattelu, erityisesti argumentointi ja käsitteiden määrittely."
Eettiset kysymykset eivät ole empiirisiä kysymyksiä eikä niitä voida tutkia kokeellisin menetelmin. Bioetiikka ei myöskään tukeudu mihinkään uskontoon, poliittiseen näkemykseen tai muuhun ideologiaan. Tunteetkaan – edes syvä inho tai ihastus – eivät riitä eettisten näkemysten yksinomaisiksi perusteiksi. Bioetiikan tutkijan työväline on kriittinen ajattelu, erityisesti argumentointi ja käsitteiden määrittely. Olettakaamme jonkun väittävän, että ihmiskloonaus on luonnotonta ja siksi väärin. Väitteen hyväksyttävyyden selvittämiseksi pitää tarkastella luonnottomuuden käsitettä. Onko ”luonnottomuudella” sellaisia merkityksiä, joihin liittyy moraalinen tuomittavuus? Entä onko ihmiskloonaus tällaisessa merkityksessä luonnotonta? Luonnottomuus voi tarkoittaa toiminnallista epänormaaliutta. Esimerkiksi toiminnallisesti epänormaali sydän ei kykene hoitamaan tehtäväänsä, kierrättämään verta kehossa. Toiminnallisesti epänormaalien eliöiden tarkoituksellinen tuottaminen on moraalisesti arveluttavaa, koska toiminnalliseen epänormaaliuteen liittyy usein kärsimystä.
Ei ole kuitenkaan syytä ajatella, että klooni olisi tässä merkityksessä luonnoton. Kloonin luonnottomuutta koskevan väitteen esittäjä ehkä viittaakin luonnottomuuden käsitteellä vain ihmisen suorittamaan manipulaatioon. Usein myös uusia, vieraita ja outoja asioita sanotaan luonnottomiksi. Tällainen luonnottomuus ei kuitenkaan sinällään ole moraalisesti merkittävää. Eihän kaikki uusi ja outo tai kaikki manipulaatio – esimerkiksi sairauksien parantaminen – ole tuomittavaa.
Ehdoton kanta?
Luonnottomuusperustelu näyttää epäonnistuvan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ihmiskloonaus pitäisi hyväksyä. Voihan bioetiikan tutkija perustella sen kieltämistä muilla tavoilla. Hän voi esimerkiksi vedota kloonauksen riskeihin. Kloonaus on tekniikkana vielä niin kehittymätön, että yhden ihmiskloonin tuottamiseen liittyy väistämättä myös lukuisia epäonnistumisia – keskenmenoja, epämuodostumia ja vammaisia lapsia. Ihmiskloonauksen moraalinen ”hinta” on liian suuri ja näin ollen ihmiskloonausta ei pidä sallia.
Bioetiikan tutkijan tehtäviin kuuluu myös eettisten argumenttien luonteen arviointi. Edellä esitetyt argumentit ovat hyvin erilaisia. Luonnottomuusargumentti pyrkii kloonauksen ehdottomaan kieltämiseen. Sen mukaan kloonaus sinällään on moraalisesti tuomittavaa. Riskiargumentti sen sijaan on ehdollinen. Sen mukaan kloonaukseen liittyy tekijöitä, joiden vuoksi se on moraalisesti arveluttavaa. Jos nämä tekijät kyettäisiin poistamaan, olisi kloonaus – edellyttäen, että muita perusteita sitä vastaan ei löydy – eettisesti hyväksyttävää.
Bioetiikan tehtävänä on biotieteiden moraalisten rajojen löytäminen. Eettisesti valveutunut biotieteiden tutkija tietää, millä ehdoin tutkimusta pitäisi ja ei pitäisi tehdä, millaiset sovellutukset ovat hyväksyttäviä ja millä ehdoin sovellutuksia pitäisi hyödyntää. Lisäksi bioetiikan tuntemus voi antaa tutkijalle eväitä puolustautua työhönsä kohdistuvia syytöksiä vastaan.